Syyrian naispakolaiset ompelevat tulevaisuudenuskon säilyttämiseksi

Naisten nauru ja vitsailu on ainut asia minkä voi kuulla seisoessa vaatturityöpajan tilan ulkopuolella Naisten ja tyttöjen keitaalla Zaatarin pakolaisleirillä Jordaniassa, lähellä Syyrian rajaa.

Vuoden 2011 maaliskuun jälkeen yli 70 000 ihmisen arvioidaan kuolleen ja yli kolme miljoonaa ihmistä on paennut kodeistaan Syyrian sisä- tai ulkopuolelle. Huhtikuun puoliväliin mennessä mennessä 432 263 syyrialaista oli paennut Jordaniaan. Heistä puolet asuu nyt Zaatarin pakolaisleirillä.

Vaatturityöpaja toimii leirin avoimessa osassa, jota ympäröi yhdeksän valkoisiksi maalattua suurta konttia, joissa naiset ottavat osaa vaatteen valmistuksen eri työvaiheisiin. Konttiin sisään astuessaan kohtaa kirkkaasti valaistun tilan, jossa hymyilevät naiset istuvat ompelukoneiden ääressä työstämässä kirjavia kankaita.

Ompelukoneiden rivejä on neljä. Jäljelle jääneen tyhjän tilan täyttävät naiset, jotka odottavat omaa vuoroaan päästä ompelukoneelle saattamaan valmiiksi omat työnsä. UN Women tukee Naisten ja tyttöjen keitaaksi nimetyn ”turvatilan” toimintaa Zaatarin pakolaisleirillä. Ohjelma mahdollistaa ompelijoina ja kampaajina työskennelleille naisille joka päivä kuusi tuntia työtä, josta he ansaitsevat omia tuloja.

Täällä tehdään työtä tulevaisuudenuskon säilyttämiseksi. Elämä jatkuu vaikeissakin oloissa. Leirillä syntyy joka päivä 13-15 vauvaa, ja näiden naisten työn ansiosta jokainen vastasyntynyt saa oman vaatekerran suojaksi kylmää maailmaa vastaan.

Kaksi hyvin innokasta naista, 36-vuotiaat Fatima ja Hajar, toivottavat vieraat tervetulleiksi ja haluavat jakaa oman tarinansa.

29042013-syyria-2”Mieheni on vammautunut ja hän on loikannut armeijasta. Hän ei voi työskennellä, joten minun tehtävänäni on auttaa elannon hankkimisessa hänelle ja kolmelle lapselleni. Aivan sattumalta eräs nainen kertoi minulle UN Womenin Keitaasta ja vaatturityöpajasta, ja täällä minä nyt olen. Tämä on parasta mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen kun pakenimme Syyriasta kolme kuukautta sitten,” säteilevä Fatima kertoo Hajarin nyökytellessä.

Myös Hajar avautuu ja kertoo suorasti omista koettelemuksistaan: ”Olen läpikäynyt paljon, enkä uskonut että elämästäni tulisi sellaista kuin siitä tuli. Pakenin Syyriasta viiden lapseni kanssa, koska sain uhkauksia koskien poikaani. Jätin kaiken taakseni – taloni, mieheni ja kaiken mitä omistin – ja aloitin matkan kohti tuntematonta. Kun saavuin leirille, olin jo valmiiksi masentunut, enkä juurikaan puhunut muille ihmisille. Jossakin vaiheessa suru tukehdutti sanani, hymy katosi kasvoiltani ja kyynelistä oli tullut vakinainen kumppanini.”

Hajar kertoo, että suru on vähitellen hälvennyt sen jälkeen, kun hän sai tietää työpajasta Ammattivaatturina hän alkoi osallistua Keitaalla tapahtuviin toimintoihin kolmensadan muun naisen ja teini-ikäisen tytön kanssa. Ompelemisen lisäksi naiset kampaavat, piirtävät, opiskelevat englantia, voimistelevat sekä tekevät yhdessä mosaiikkitöitä.

Keitaan pakolaisnaiset ovat saaneet uuden, itesenäisemmän roolin. Heistä on tullut perheensä elättäjiä, minkä aviomiehetkin tunnustavat.

Keidas on tuonut hymyn takaisin Fatiman ja Hajarin kasvoille.

”Meillä on nyt toivoa! Tunnemme olevamme turvassa ja odotamme päivää, jona voimme palata takaisin rauhalliseen ja vakaaseen Syyriaan”, sanoo Hajar.