Unelmana tasa-arvo – UN Women Suomen jäsen Tarja Halonen on havainnut, että muutos ottaa usein aikansa


Vuosi 2021 on UN Women Suomelle todella merkittävä, sillä toimintamme täyttää 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätimme kertoa jäsentemme tarinoita, sillä jäsenet ovat yhdistyksemme sydän: jokainen heistä vahvistaa UN Women Suomea ja seisoo virallisesti tasa-arvotyömme takana, mikä auttaa meitä toimimaan naisten ja tyttöjen puolesta myös tulevina vuosina. Kysyimme siis, millaisia ajatuksia heillä on tasa-arvosta ja UN Women Suomesta.

Tällä kertaa ääneen pääsee Tarja Halonen – Suomen tasavallan 11. presidentti, joka toimii yhä aktiivisesti lukuisissa järjestöissä ja verkostoissa niin Suomessa kuin maailmallakin. 

 

”Demokratian pohja on tasa-arvoisuus, ja naisten ja tyttöjen oikeus koulutukseen on ihmisoikeuskysymys. Koulutuksen ja vaikutusmahdollisuuksien puuttuminen on siis este myös demokratian ja koko kestävän kehityksen toteutumiselle. Sukupuolten tasa-arvon puolesta tehty työ on vaikuttavimpia keinoja vaikuttaa yhteiskunnissa. UN Women Suomen jäsenyyteni on tuki tälle työlle.

Minulta kysytään usein, kuinka on mahdollista, että ihanneyhteiskunta ja täydellinen tasa-arvo ovat aina jossakin kaukaisuudessa, vaikka niiden eteen tehdään niin valtavan paljon työtä. Vastaan tähän, että syy on itse asiassa ihan selvä. Tavoiteyhteiskunta on kuin horisontin viiva: kun kävelee kohti horisonttia, on aivan luonnonlakien mukaista, että se siirtyy aina eteenpäin ja katoaa omalta kohdalta. Onkin mielenkiintoista katsoa Suomeen tulevia vierailijoita, jotka ovat pitäneet Suomea täyden tasa-arvon horisonttivaltiona – täällä he havaitsevat, että teillähän on tällainen ja tällainen epäkohta, jota meillä ei ole koskaan huomattu. Tällöin joudumme sanomaan heille, että vastaavat epäkohdat tulevat teillä esiin vasta myöhemmin, kun olette ensin saavuttaneet edellisen tason.

Kun toimin ulkoasianministerinä 1995–2000, Suomessa vallitsi vielä melko voimakkaana eräänlainen kaksinkertainen este naistyölle. Ensinnäkin ihmisoikeusasiat olivat olleet Neuvostoliiton kaudella melko lailla hiljaista aluetta; kyllähän me kannatimme ihmisoikeuksia, mutta olimme pitkään tottuneet olemaan huomattavasti hiljaisempi tai kauniisti sanottuna elegantimpi vaihtoehto kuin esimerkiksi Ruotsin poliitikot. Toisekseen Suomi oli antanut naisille täydet poliittiset oikeudet ensimmäisten maiden joukossa, ja meillä tavallaan katsottiin, että on teidän naisten oma asia, jos ette pääse siitä eteenpäin. Käytännössähän enemmistön pitää tukea vähemmistöä, jotta ihmisoikeudet toteutuvat jokaisen kohdalla, mutta tämä ajatus ei ollut ehkä mennyt meillä aivan läpi.

Omaa liikkeellelähtöäni ulkoasianministeriössä ei kenties helpottanut se, että Suomi oli saanut ensimmäisen naispuolisen ulkoministerinsä, joka oli lisäksi vasemmistolainen ja hieman radikaalina feministinä tunnettu. Lasikattojen rikkominen voi osoittaa henkilökohtaista rohkeutta, mutta vasta seuraajien saaminen muuttaa yhteiskuntaa.

Kun pyrin presidentiksi vuonna 2000, ehdokkaiden sukupuolta vältettiin ottamasta esille aivan viimeiseen saakka. Sukupuolten välinen kysymys laukesi vasta, kun minusta tuli tasavallan presidentti. Meille lähetettiin tuhansittain kirjeitä, joissa pikkutytöt sanoivat, että jep, minustakin tulee presidentti, jos minusta ei tule autonkuljettajaa tai iskelmätähteä taikka jotakin muuta. Eihän lapsilla ole kauhean selkeää kuvaa siitä, mitä presidentti tekee, mutta tytöillä oli selvästi sellainen ajatus, että jotain tasoittui. Vastaavasti muutaman vuoden päästä minulle kirjoittanut pikkupoika kysyi, onko se totta mitä likat sanoi koulussa, että pojista ei voi enää tulla presidenttejä. No, nyt on taas näkynyt, että Sauli Niinistö on erinomaisen suosittu. Ajatus siitä, että se ei ole joko–tai, vaan kumpi tahansa, on aina vaikeaa tasa-arvoasioissa.

Koen, että Suomen nykyisessä järjestelmässä kaikkein selkein muutosaihe on työelämä. Naisten täysimittainen osallistuminen työelämään on meillä aika lailla selvää, mutta naiset ovat edelleen palkkauksellisesti miehiä huonommassa asemassa. Samasta työstä maksetaan toki usein samaa palkkaa, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa, että naisten ja miesten suuntautumisessa työelämän sektoreille on eroa. Meidän täytyisi kuitenkin oppia, että huolen pitäminen ihmisistä on vähintään yhtä tärkeää kuin huolen pitäminen koneista. Toivon, että voisimme saada aikaan tällaisen yleisinhimillisen asenteen, joka heijastuisi varmasti myös työelämässä.

Toinen tärkeä seikka on se, että suomalaiset eivät ole erossa muusta maailmasta. Kestävän kehityksen kannalta on tavattoman tärkeää nähdä, että meillä tulee olla kansainvälistä solidaarisuutta ja yhteistyöhenkeä – meidän täytyy auttaa maita, jotka eivät ole vielä kehittyneet samalla tavalla. Naisten tilanne vaihtelee kansainvälisesti, ja koulutus ja taloudellinen itsenäisyys ovat kaikkialla tärkeitä. Vaikeimmin saavutettavaa näyttää olevan oikeus omaan seksuaali-identiteettiin ja sen myötä valinnat naimisiinmenosta ja lastenhankinnasta.

Toivon, että voin omalta osaltani vahvistaa nuorempaa sukupolvea sen suhteen, että kyllä muutoksia saadaan aikaan – joskus ne vain vaativat hieman pidemmän ajan kuin joskus muulloin. Olen puhunut suomalaisnuorille esimerkiksi siitä, että seksuaalivähemmistöjä tasaveroisesti kohtelemaan pyrkivän asenteen aikaansaaminen on kestänyt suunnilleen 50 vuotta. He katsovat minua kauhuissaan ja kysyvät, olenko tosissani – niin kauan? Sanon, että kyllä vain: muistan, että ensimmäiset tällaiset ehdotukset tehtiin ihan 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alulla. Se vain on niin, että asiat ottavat aikansa, ja sitten edistysaskeleet yhtäkkiä tulevat. Kun kehitystrendi saa tietyn pisteen aikaan, niin muutos vain purskahtaa esiin vähän kuin yllätyksenä. Mielestäni onkin tavattoman tärkeätä, että emme näe ainoastaan poikkileikkausta kulloinkin vallitsevasta tasa-arvotilanteesta, vaan myös pitkän aikavälin kuvan siitä, miten kehityksessä on menty eteenpäin. Siinä on välillä sellaista akanpyörrettä – hyvin epäfeministinen sanonta – ja sitten välillä mennään voimakkaastikin eteenpäin. Kehitys ei siis ole tässä mielessä tasavirtaista.

Kokonaisuutena tasa-arvoon suhtautumisessa on tapahtunut vuosikymmenten kuluessa selvää muutosta, sillä nykypäivänä kukaan ei enää tunnusta olevansa tasa-arvoa vastaan. Myös tasa-arvon myönteinen vaikutus kansantalouteen havaitaan aiempaa useammin. Sukupuolten erilaisuuden vahva korostaminen johtaa kuitenkin käytännössä usein tyttöjen ja naisten syrjimiseen.

Jokainen meistä voi edistää tasa-arvoa suhtautumalla tasa-arvoisesti ympäröivään maailmaan ja toimimalla tasa-arvon puolesta niin, että tasa-arvon periaatteet heijastuvat myös käytännön elämään. Meille aina sanotaan, että luota itseesi ja kehu itseäsi aamuisin, mutta toinen tärkeä asia on katsoa itseään kriittisesti peiliin ja pohtia, onko omissa asenteissa jotain, mitä voisi korjata – ja jokaisella tietysti on. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että kenenkään ihmisen omaa, persoonakohtaista panosta ei pidä aliarvioida eikä yliarvioida. Me viemme tätä eteenpäin yhteisesti tekemällä.”

 

Ryhdy sinäkin tasa-arvon puolustajaksi! Tutustu tarkemmin
UN Women jäsenyyteen ja liity joukkoomme täällä.