Helsingin Sanomien mukaan poliisilta kesti vuonna 2021 keskimäärin 285 vuorokautta raiskaustapausten ja muiden seksuaalirikosten käsittelyyn. Perheväkivaltatapauksia poliisi käsitteli noin 222 vuorokautta. Sen lisäksi seksuaalirikosten tutkinnoissa on havaittu huomattavia puutteita ja jopa virheitä.

Rikosten uhrien on voitava luottaa siihen, että heidän tapauksensa otetaan vakavasti ja tutkinta suoritetaan ilman viivästyksiä. YK:n Ihmisoikeuskomitean viimeisimmän raportin (2021) mukaan alhaiset rikostuomiotilastot seksuaalirikoksiin liittyen sekä tukitoimien, kuten turvakotien riittämättömyys, antavat aihetta huoleen. Myös CEDAW-komitea (2022) nostaa esiin poliisien, syyttäjien ja tuomarien riittämättömät valmiudet tutkia ja ratkaista väkivaltatapauksia asianmukaisesti, sukupuolisensitiivisesti ja rikoslain mukaisesti.

On kohtuutonta, että rikosten tutkiminen on näin hidasta. Väkivallan uhrit joutuvat elämään traumansa läpi toistuvasti uudelleen koko pitkän oikeusprosessin ajan. Lisäksi rikosten syyteoikeus saattaa vanhentua siinä ajassa, kun rikoksia tutkitaan. Seksuaalirikosten tutkinnan ja oikeusprosessien heikko taso on ristiriidassa oikeusvaltion periaatteiden kanssa. Viranomaisten tulee toimeenpanna työtään siten, että väkivallan uhrien oikeudet toteutuvat. Tämä edellyttää myös riittävän osaamisen ja resurssien turvaamista viranomaislaitoksissa.

Verkkoväkivalta, naisviha ja raiskauskulttuuri rajaavat tyttöjen ja naisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnassa ja uhkaavat demokratiaa.

Naisvihamieliset asenteet ovat naisiin kohdistuvan väkivallan esiaste, ja syrjintä ja vihapuhe ylläpitävät ja lisäävät väkivaltaa. Lisäksi digitaalisuuden myötä esimerkiksi lähisuhdeväkivallan muodot ovat moninaistuneet.

Suomi ei ole ryhtynyt riittäviin toimiin naisiin ja vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja syrjinnän kitkemiseksi (CEDAW-komitea 2022, YK:n ihmisoikeusneuvosto 2021). Suomi on myös osana UN Womenin Generation Equality –kampanjaa sitoutunut ehkäisemään sukupuolittunutta verkkoväkivaltaa esimerkiksi lainsäädännössä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Kaikenlaiselle naisvihalle ja seksistiselle käytökselle on oltava nollatoleranssi. Verkkoalustojen tulee varmistaa saavutettavat ja tehokkaat puuttumiskeinot verkkoväkivallan lopettamiseksi. Esimerkiksi moderointia ja ilmiantamismenetelmiä on syytä tehostaa. Käyttäjien turvallisuus tulee asettaa ensisijaiseksi taloudellisen hyödyn edelle, ja naisvihamielisten sisältöjen leviäminen tulee estää. Tasa-arvoaktivistien sisältöjä ei puolestaan tule perusteetta sensuroida.

Rangaistava vihapuhe tulee tunnistaa nykyistä paremmin ja kaikkeen vihapuheeseen tulee puuttua. Asennekasvatusta ja koulutusta aiheesta tulee lisätä niin varhaiskasvatuksessa, kouluissa ja oppilaitoksissa kuin viranomaisillekin. Muutokseen tarvitaan myös media- ja teknologiayhtiöiden sitoutuminen.

Lakeja ja käytäntöjä ei voida panna toimeen ja valvoa, ellei tälle työlle ole ohjattu riittävästi resursseja. Suomi on ratifioinut Istanbulin sopimuksen, joka velvoittaa valtiot takaamaan riittävät resurssit väkivallan torjumiseksi. Istanbulin sopimuksen neljä pilaria ovat väkivallan ennaltaehkäisy, uhrien suojeleminen, asianmukaiset oikeussuojakeinot ja yhtenäiset toimintatavat.

Tästä huolimatta naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön ei ole riittävästi rahaa eikä resursseja, mikä näkyy suoraan esimerkiksi rikosten tutkinnoissa sekä uhreille tarjolla olevien palveluiden riittämättömyydessä. Väkivallan torjuminen puolestaan edellyttää merkittäviä investointeja ennaltaehkäisevään työhön.

Viranomaisilla tulee olla riittävä osaaminen sekä henkilöstömäärä väkivallan vastaisessa työssä. Lisäksi naisten oikeuksia ajaville järjestöille ja väkivaltaa kokeneiden tukipalveluille pitää ohjata riittävästi resursseja. Suomessa ei esimerkiksi ole tarpeeksi helposti saavutettavia turvakoteja.

Tasa-arvotyö kärsii mittavasta rahoitusvajeesta niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Naisten ja tyttöjen oikeudet ovat yksi Suomen kehityspoliittisista painopisteistä, ja seuraavan hallituksen tulee turvata naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle sekä riittävä rahoitus että asiantuntijaresurssit työn laadun ja vaikuttavuuden takaamiseksi.