Unelmana tasa-arvo – UN Women Suomen jäsen Sinikka Ala-Paavola koki yhdistyksen puheenjohtajana mieleenpainuvia hetkiä
Vuosi 2021 on UN Women Suomelle todella merkittävä, sillä toimintamme täyttää 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätimme kertoa jäsentemme tarinoita, sillä jäsenet ovat yhdistyksemme sydän: jokainen heistä vahvistaa UN Women Suomea ja seisoo virallisesti tasa-arvotyömme takana, mikä auttaa meitä toimimaan naisten ja tyttöjen puolesta myös tulevina vuosina. Kysyimme siis, millaisia ajatuksia heillä on tasa-arvosta ja UN Women Suomesta.
Tällä kertaa ääneen pääsee Sinikka Ala-Paavola – Suomen UNIFEMin entinen puheenjohtaja, joka johti yhdistyksen hallitusta vuosina 2000–2005.
(Taustatieto lukemista varten: UN Women Suomi tunnettiin 1980-luvun alkupuoliskolla YK:n naisten kehitysrahastona eli YKNK:na, minkä jälkeen yhdistyksen nimeksi vakiintui Suomen UNIFEM.)
“Lokakuussa 1989 Helvi Sipilä oli kutsuttu puhujaksi Hyvinkään terveydenhuolto-oppilaitokselle. Puheensa lopuksi hän, tapansa mukaan, nosti esiin YK:n vapaaehtoisen naisten kehitysrahaston ja sen Suomen-yhdistyksen. Sitten hän totesi, niin ikään tapansa mukaan, ettei paikkakunnalla vielä ollut omaa YKNK:n paikallistoimikuntaa. Niinpä hän haastoi oppilaitoksen rehtorin Marketta Salmenpohjan sekä serkkunsa pojan Yrjö Ala-Paavolan perustamaan sellaisen. Noin kuukautta myöhemmin pidettiin Hyvinkään paikallistoimikunnan perustava kokous.
Kokouksen kutsukirjeen loppu kuului näin:
‘Kenties olet entuudestaan YKNK:n Suomen Yhdistyksen jäsen ja sen toiminta on sinulle tuttua. Nyt sinulla on kuitenkin tilaisuus omalla paikkakunnallamme toimia kehitysmaiden naisten olojen parantamiseksi. Tule siis mukaan Hyvinkään paikallistoimikunnan perustavaan kokoukseen ja tuo ystäväsikin. Vaikka tarkoituksemme on nimenomaan naisten aseman kohentaminen, ei yhdistyksemme jäsenyys suinkaan ole rajoitettu naisiin, vaan toivomme miesten aktiivisesti osallistuvan toimintaamme. Kokoonkutsujiksi haastettuina, Marketta Salmenpohja ja Yrjö Ala-Paavola.’
Moni meistä olikin jo jäsen, mutta nyt ryhdyimme keräämään varoja oikein toden teolla: kynttilät ja lautasliinat menivät hyvin kaupaksi, isänpäivän lounaita ja illallisia järjestettiin, samoin konsertteja, teatteriesityksiä, väliaikatarjoiluja, myyjäisiä jne. Erityisesti muistan Eeva-Kaarina Volasen Helene-monologin. Hyvinkää-sali oli täpösen täynnä, olihan Helene Schjerfbeck asunut vuosia Hyvinkäällä. AKSELIa luettiin ahkerasti, ja paikallislehti kirjoitti usein tapahtumistamme. Tässä auttoi luonnollisesti sekin, että joukossamme oli toimittajia.
Kun tieni johti yhdistyksen hallituksen kautta puheenjohtajan tehtäviin, minulla oli erinomainen tilaisuus tutustua paremmin muihin paikallistoimikuntiin ja niiden erikoisuuksiin. Tämä oli aivan huikeaa! Kun kiertelin myöhemmin Afrikassa tutustumassa hankkeisiimme, kerroin usein sikäläisille naisille, etteivät heidän suomalaiset sisarensa suinkaan vetäisseet shekkivihkojaan esiin hanketta tukeakseen – he näkivät varojen kartuttamiseksi paljon vaivaa, usein toisen työpäivän verran.
Tavanomaisen yhdistystoiminnan ohella puheenjohtajuus tarjosi mahdollisuuden tutustua muiden maiden kansallisiin UNIFEM-yhdistyksiin ja niiden toimintaan. Hauskoja tilanteita oli esimerkiksi Reykjavikissa, missä maan presidentti otti lähetystömme ystävällisesti vastaan. Ihastelin hänelle, kuinka valveutuneita islantilaismiehet olivat: lentokoneessa vieressäni istunut herra tuntui olevan hyvin perillä UNIFEMin toiminnasta. ‘Ai hän! Hän on se toinen. Asetimme hänet erityisesti siihen viereenne’, presidentti vastasi.
Naisten ja tyttöjen koulutus, metsitys, kaivot, savuttamattomat liedet, yrittäjyys, vammaisten naisten koulutus, tyttöjen ympärileikkausten kieltäminen… tehtävää oli loputtomasti. Asiat saivat uuden tärkeysjärjestyksen, kun esimerkiksi Afrikan oloja vertasi meidän itsestäänselvyyksiimme. Veden haku pitkienkin matkojen päästä oli naisten työtä. Se oli raskasta ja vaarallista – jopa hengenvaarallista, varsinkin sotaakäyvillä alueilla, missä miinat ja muut uhkat tekivät tuhojaan.
Sain hyvän opetuksen kaivoihin suhtautumisesta, kun matkasimme Guineaan entisen puheenjohtajamme Eila Kivekkään vieraiksi. Pienen vuoristokylän lähistöllä Fouta Djallonin ylängöllä isäntä esitteli meille uutta kaivoa. Se oli ympäröity aidalla, jotta eläimet eivät pääsisi sen lähelle. Kun isäntä avasi portin, hän riisui kenkänsä ennen kaivoalueelle astumista – ei kenkiä suojellakseen, vaan kunnioitusta osoittaakseen.
Kun palasin Fouta Djallonille Eilan perustaman Indigo-yhdistyksen mukana, Eila oli juuri kuollut. Kyläläiset saivat pian kuulla, että vieraat olivat Eilan ystäviä Suomesta, ja heitä alkoi tulla paikalle. He eivät sanoneet tai tehneet mitään, vaan seisoivat vain hiljaa ja kunnioittivat hänen muistoaan. Eila oli Guinean kunniakansalainen. Nainen.
Matkalla kylästä toiseen havaitsin joukon miehiä istumassa vuoren rinteellä, hiljaa, tekemättä mitään. Mistä on kysymys, kysyin oppaaltamme. ‘He surevat. Lapsi on kuollut.’ Mutta missä ovat naiset? ‘Naiset ovat töissä, pellolla. Eivät he jouda suremaan.’
Eeva Ahtisaari, hänkin unifemiläinen, oli ollut Hyvinkäällä kertomassa hiljattain itsenäistyneen Namibian naisista. Kun sain tilaisuuden matkustaa Namibiaan ja tutustua muutamiin koulutuskeskuksiin paikan päällä, tiesin siis jo jotain paikallisesta naisten yrittäjyyskoulutuksesta. Naispuolinen oppaani ja autonkuljettajani kertoi äidistään, joka oli jäänyt melko hiljattain leskeksi. Puolison menehdyttyä sukulaiset olivat tulleet hakemaan heidän kodinkoneitaan, sillä naisethan eivät omistaneet mitään; omaisuus kuului miehelle ja hänen suvulleen. He kuitenkin poistuivat paikalta tyhjin käsin, kun saivat kuulla, että tytär oli palvellut SWAPO-liikkeen joukoissa. Juuri tämän ansiosta hän oli ajotaitoinen ja perhe oli ylipäätään pystynyt hankkimaan kodinkoneita.
Matkustin yksin yöjunalla Namibian Windhoekista Swakopmundiin. Junailija tarkasti passini ennen kuin ohjasi minut hyttiini. Sitten hän puhutteli viereisessä hytissä matkustavaa naista: ‘Pitäkää hyvää huolta tästä rouvasta. Hän on nimittäin Suomesta!’
Tätä kirjoittaessani olen Kuopion tyttölyseon ystävät ry:n puheenjohtaja. Oppilaitoksemme täytti hiljattain 140 vuotta. Tyttöjen koulutuksen tärkeys ymmärrettiin jo tuolloin. Tuohon kouluun pani tyttärensä Minna Canth, sitä kävi Eeva Ahtisaari, ja sitä kävin minä. Kuinka onnekkaita me olimmekaan.”