Unelmana tasa-arvo – UN Women Suomen jäsen Elina Nikulainen painottaa, että tasa-arvosta täytyy huolehtia myös verkossa
Vuosi 2021 on UN Women Suomelle todella merkittävä, sillä toimintamme täyttää 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätimme kertoa jäsentemme tarinoita, sillä jäsenet ovat yhdistyksemme sydän: jokainen heistä vahvistaa UN Women Suomea ja seisoo virallisesti tasa-arvotyömme takana, mikä auttaa meitä toimimaan naisten ja tyttöjen puolesta myös tulevina vuosina. Kysyimme siis, millaisia ajatuksia heillä on tasa-arvosta ja UN Women Suomesta.
Tällä kertaa ääneen pääsee Elina Nikulainen – tasa-arvokonsultti ja Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja, joka on työskennellyt UN Womenille Kiinassa toiminut myös UN Women Suomen toiminnanjohtajan sijaisena vuosien 2018–2019 aikana.
“Olen tehnyt töitä UN Womenille Kiinassa ja nähnyt läheltä konkreettiset naisten aseman parannukset, joita paikalliset nais- ja feministiset järjestöt saivat aikaan UN Womenin tuella. Kun palasin Suomeen, tuntui itsestään selvältä tukea UN Womenin merkityksellistä työtä myös täältä käsin.
Minulle on olennaista, että UN Women on monikulttuurinen YK-järjestö. En tahdo tukea ‘valkoisia pelastajia’, enkä ole kiinnostunut toistamaan yhdysvaltalaista feminismiä paikoissa, joihin se ei sovi eikä kuulu. UN Womenillä on ainutlaatuinen mahdollisuus edustaa koko maailman feminismiä, kaikessa moninaisuudessaan.
Oikeudenmukaisuus on kiinnostanut minua varmaan vauvasta lähtien. Reiluutta pohdin jo reippaasti ennen kuin osasin lukea. Omassa pihapiirissäni ja sukuni lapsissa oli pitkään lisäkseni vain poikia, ja oma sukupuoli tuli sitä kautta varmaan tavallista nuorempana näkyväksi; käyttäydyin monella tapaa kuten kaikki muutkin, eli pojat, mutta seuraukset olivat minulle usein erilaisia. Olen myös nähnyt läheltä, millaista tuhoa väkivalta saa aikaan.
Työni kautta tiedän, millaista naisten ja tyttöjen elämä maailmassa voi olla. Olen ollut keräämässä tutkimusdataa naisiin kohdistuvasta väkivallasta Salomonsaarten kylissä, joissa ei ole vessaa, kännykät eivät toimi ja saarelta pääsee poistumaan vain yhdellä kanootilla. Olen ollut hankevierailulla Pakistanin maaseudulla tyttökoulussa ja tukenut feministiaktivistien arkea Kiinassa. Olemme naisina ja feministeinä monin tavoin erittäin etuoikeutettuja Suomessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei meilläkin olisi tasa-arvohaasteita eikä meidän naisvihainen todellisuutemme ansaitsisi feministien tukea. Todellakin ansaitsee. Erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa räikeä ongelma, jonka ratkaisemiseksi ei ole tehty tarpeeksi tai käytetty riittävästi rahaa. Samalla kuitenkin koen, että meillä on suomalaisina erityinen velvollisuus tukea globaalia feminististä liikettä. Se on jollain tavalla mahdollista lähes jokaiselle meistä.
Opettelemme ihmiskuntana tällä hetkellä uutta sosiaalisen median kanssa. Emme osaa käyttäytyä tai ottaa vakavasti elämäämme verkossa. Emme tiedä, miten rakentaa virtuaalitodellisuutta järkevästi ja luoda siitä yhdenvertaista. Pysyvä muutos maailmassa on kuitenkin jo tapahtunut: osa ihan oikeaa, konkreettista elämäämme tapahtuu bittiavaruudessa. Ohjeistukset, lait ja ihmisten käytös laahaavat kuitenkin siinä käsityksessä, ettei sosiaalinen media ole vakavasti otettava osa arkea. Toivon tähän muutosta. Esimerkiksi digitaalisen väkivallan seuraukset ovat vakavia – musta silmä ei ole ainut vaurio, josta voi jäädä pysyvä jälki. Väkivalta ja viha puskevat ulos myös verkosta. Tämä on nähty jo monet kerrat ja monen murhankin verran.
Minulle oli henkilökohtaisesti tärkeä tasa-arvohetki, kun Kiinan perheväkivaltalaki meni vihdoin läpi. Kiinan naisliike oli lobannut sen puolesta vuosikausia ja tehnyt hartiavoimin työtä myös UN Womenin avulla. Olin itsekin saanut tätä valtavaa ponnistusta omalta pieneltä osaltani tukea. Vaikka laki ei ollut täydellinen, se oli suuri askel eteenpäin. Feministille on tärkeää pysähtyä myös juhlimaan. Ilman iloa emme selviä.”