”Haluamme tulla kuulluiksi ja tunnustetuiksi” – oikeutta alkuperäiskansojen naisille

Alkuperäiskansojen pysyvän foorumin kokouksen ollessa käynnissä parhaillaan New Yorkissa, kerromme inspiroivan aktivistinaisen tarinan Keniasta. Pohjois-Kenian rendilleistä Perun quechuoihin alkuperäiskansojen naiset kampanjoivat naisten ja yhteisöjensä oikeuksien puolesta – huolimatta heihin ja maa-alueisiinsa kohdistuvasta uhasta.

Saamelaisalueelta Suomesta, Ruotsista, ja Norjasta on myös suuri edustus foorumissa. Tämän vuoden erityisteemana kokouksessa on alkuperäiskansojen oikeus maanomistukseen ja resursseihin.

Alkuperäiskansoihin kuuluvat asuvat noin 90 valtion alueella. Nämä 370 miljoonaa ihmistä edustavat 5 000 eri yhteisöä ja puhuvat suurinta osaa kaikista maailman kielistä. Huolimatta viimeisen vuosikymmenen aikana saavutetusta edistyksestä, alkuperäiskansat kuuluvat edelleen kaikkein haavoittuneimpiin ja syrjäytetyimpiin ihmisryhmiin. Köyhyys koskettaa suhteettoman paljon alkuperäiskansojen yhteisöjä. He muodostavat alle kuusi prosenttia maailman väestöstä, mutta kuuluvat 15 prosenttiin maailman köyhimmistä.

 

Alice Lesepen: tyttöjen koulutuksen & maaoikeuksien puolustaja Keniasta

Keniassa, Marsapitin maakunnassa, rendille-yhteisöön kuuluva Alice Lesepen työskentelee ruohonjuuritasolla alkuperäiskansojen naisten oikeuksien toteutumiseksi.

”Olemme paimentolaisia, ja siksi täysin riippuvaisia maasta. Meillä on karjaa, kameleita, vuohia ja lampaita. Meillä on suuri yhteisöllinen maa-alue, jossa eläimemme voivat liikkua vapaasti”, kertoo Alice.

Yhtenä päivänä tämä tuli uhatuksi – investoijat saapuivat ja ilmoittivat, että he haluavat ottaa rendillien maa-alueen haltuun. Alicen yhteisö ei ollut kuullut kehittämishankkeesta etukäteen, heille vain ilmoitettiin, että heidän maa-alueensa otetaan käyttöön. Tämä olisi muuttanut koko rendille-yhteisön elintavan.

”Me haluamme tulla kuulluksi ja tunnustetuiksi kun sanomme, että tämä maa on meidän. Investoijien tulee ottaa huomioon, että olemme asuneet täällä vuosikymmeniä. Heidän tulee kunnioittaa traditioitamme, kulttuurisesti ja uskonnollisesti tärkeitä paikkojamme ja elinkeinoamme. Haluamme kunnioitusta itsellemme ja maallemme”, toteaa Alice.

Maanomistuskiista toi yhteisön yhteen etsimään ratkaisua tilanteeseen. Erityisesti naiset alkoivat kokoontua yhdessä, jotta he voisivat puhua yhdellä äänellä ja puolustaa maaoikeuksiaan. He halusivat mukaan kehitysprojektiin – saada tietoa ja pohtia, miten he voisivat tehdä yhteistyötä kehittämishankkeessa. Lopulta he veivät projektin oikeuteen, jossa se on edelleen käsittelyssä.

”Maaseudun ja alkuperäiskansojen naisten ääni on tärkeä. Aloitimme naisten ryhmien kokoukset vuonna 2002. Suurin osa yhteisömme naisista ei ollut käynyt kouluja, mutta halusimme parantaa olojamme. Tiesimme, että ainoa keino on tehdä yhteistyötä, jotta voisimme tuoda esiin ideamme maanhallintaan liittyen. On tärkeää, että naiset oppivat ja ymmärtävät mistä on kyse. Koska vaadimme oikeuksiemme toteutumista, voi tänä päivänä nähdä naisia paremmissa asemissa. Jos jatkamme yhdellä äänellä puhumista, asemamme tulee muuttumaan. Vaikka töitä riittää edelleen, voimme jo nähdä valoa tunnelin päässä”, iloitsee Alice.

Nyt yhteisön naiset keskittyvät tyttöjen koulutuksen edistämiseen. Koulutuksen nähtiin olevan vain miesten asia, mutta yhteisön naiset alkoivat vaatia tyttöjen oikeuksien toteutumista. Myös naisten omassa ryhmässä opetetaan tytöille kielitaitoa ja oikeuksien tuntemista.

”Minulla ei nuorena ollut vapautta opiskella kuten olisin halunnut. Tytöt nähtiin resurssina. Yhteisö ja tyttöjen sedät päättivät asioista: he saattoivat naittaa tytön avioliittoon. Ajattelin, että tämä on väärin. Ja jos joku on väärin, pohdin mitä voisin tehdä sille jotta asiat muuttuisivat. Päätin puhua ääneen. Aloitin ensin itsestäni, sitten perheestäni ja jatkoin vain eteenpäin,” toteaa Alice.

 

Kuva: UN Women/Ryan Brown