“Naisten tarinat usein unohtuvat” – Helena Ranta Forum avasi mielenkiintoisia näkökulmia muistamiseen ja unohtamiseen konflikteissa ja menneisyyden vääryyksien työstämisessä

Toista kertaa järjestetty Helena Ranta Forum pureutui tänä vuonna muistamisen ja unohtamisen teemaan: millaisessa roolissa muistaminen ja unohtaminen ovat konfliktinratkaisussa ja menneisyyden vääryyksien sovittamisessa? Kysymystä tarkasteltiin niin oikeusprosessin, yhteisön muistin kuin sorrettujen ihmisryhmienkin näkökulmasta.

Seminaarin avauspuheenvuoron piti ulkoministeri Pekka Haavisto, joka nosti esille etenkin polttavan ajankohtaista Afganistanin tilannetta. Hän totesi havainneensa, että kriisin narratiivista käydään jo tässä vaiheessa tietynlaista kilpailua: Yhdysvalloissa on esitetty, että kuluneissa 20 vuodessa oli kyse vain maan omasta turvallisuudesta ja terrorismin vastaisesta taistelusta, kun taas Eurooppa on tukenut Afganistanin muutosta laajemmasta näkökulmasta. Talibanilla on niin ikään tapahtumista oma narratiivinsa.

Haavisto kiitteli sitä, että kansainväliset järjestöt, kuten UN Women, Unicef ja Punainen risti, pysyivät Afganistanissa myös tässä haastavassa tilanteessa. ”Mielestäni tämä on erittäin kannatettavaa. On tuen arvoista, että kansainvälinen yhteisö pyrkii jatkamaan toimintaansa vaikeissakin olosuhteissa”, Haavisto totesi.

Afganistanin lisäksi hän otti puheeksi Tigrayn kriisin Etiopiassa, sillä sen aikana on nähty yhä enemmän todisteita naisiin kohdistuvasta väkivallasta, painostuksesta ja seksuaalisen väkivallan käytöstä – asioista, jotka ovat olleet vahvasti esillä Helena Rannan elämäntyössä.

”Vaikka ajatellaan, että kehitys kehittyy ja maailma menee eteenpäin, niin siviilejä kohtaan harjoitetaan edelleen hyvin alkeellista, rajua ja julmaa väkivaltaa. Niin kauan, kun maailmassa esiintyy tällaista, siihen on puututtava”, Haavisto painotti.

Seminaarin toisesta johdantopuheenvuorosta vastasi professori Antti Sajantila. Hän keskittyi puheessaan siihen, kuinka foorumin nimihenkilön, oikeushammaslääkäri Helena Rannan elämäntyö ja muistamisen ja unohtamisen teema linkittyvät toisiinsa.

Sajantila totesi, että joukkohautojen uhreja tunnistamalla Ranta on edistänyt merkittävästi vainajien muistamista. Hän kuitenkin ilmaisi, että Helena Rannan työssä on ollut toinenkin keskeinen piirre: vainajien kunnioittava käsitteleminen.

”Tämän työn tuloksena esimerkiksi YK:n päätöslauselmaan joukkohautojen tutkimuksesta sisällytettiin vaatimus vainajan kunnioittavasta käsittelystä”, Sajantila kertoi.

”Tieto siitä, että kadonneita on kohdeltu löytämisensä jälkeen kunnioittaen, on osa prosessia, joka voi mahdollistaa vainajan muistamisen ilman ylimääräisiä haavoja.”

  

Oikeusprosessissa muistamisen vaikeutta ei huomioida riittävällä tavalla

Seminaarin ensimmäinen pääpuhuja, oikeustieteiden dosentti Julia Korkman, esitti puheenvuorossaan mielenkiintoisia huomioita muistamisen ja oikeusprosessin suhteesta. Hän huomautti, että oikeusprosessissa ei oikeastaan huomioida, kuinka ajan kuluminen muuttaa, tuhoaa ja vääristää muistikuvia. Tämä on ongelmallista, sillä suomalaiset oikeusprosessit ovat tunnetusti hitaita ja tuomareiden arvioima kertomus annetaan vasta kuukausia tai jopa vuosia itse tapahtuman jälkeen.

Tapahtumien muistelu useita kertoja pitkän prosessin kuluessa on Korkmanin mukaan haaste paitsi oikeusprosessin luotettavuuden, myös uhrien henkisen hyvinvoinnin kannalta:

”Esimerkiksi raiskausuhrit kokevat hyvin kuormittavana, että he joutuvat pitämään mielessä yksityiskohtia koetusta rikoksesta pelokkaina, että saattavat unohtaa tärkeitä yksityiskohtia ja menettää näin uskottavuuttaan oikeuden silmissä”, Korkman sanoi.

”Tapahtunut voi tuntua epäselvältä sumulta päässä, ja silti pitäisi pystyä erottelemaan minuutti minuutilta, miten tapahtumat ovat edenneet, mihin on koskettu ja miten itse on siinä reagoinut.”

Oikeuskäytäntöjen ongelmallisuutta lisää se, että traumatisoituneen rikosuhrin on usein vaikea sanoittaa kokemuksiaan. Jännittävä, muodollinen oikeuden kuuleminen koetaan myös helposti stressaavana, mikä tekee asioiden mieleen palauttamisesta entistä haastavampaa.

“Monen raiskauksen uhrin tuskaa lisää se, että he tietävät joutuvansa käymään raiskausta läpi oikeudessa yhä uudestaan, usean henkilön edessä, seikkaperäisesti ja tietoisena siitä, että heidän kertomustaan tullaan kyseenalaistamaan.”
– Julia Korkman

Korkman esitti, että nykykäytäntöjä voisikin parantaa huomattavasti sillä, että asianosaisten kuulustelut tallennettaisiin vakavissa tapauksissa videolle ja tallenteita voisi katsella oikeudessa, jos tämä nähdään kyseisessä tapauksessa aiheellisena.

”Tämä olisi mahdollisimman luotettava ja inhimillinen tapa kertoa kokemuksista – toki siten, että osapuolet olisivat oikeudessa läsnä ja heille voisi esittää tarkentavia kysymyksiä tarpeen mukaan.”

Videointi on nykyisin yleisenä käytäntönä ainoastaan lasten kuulemisessa, mutta aikuisten täytyy Korkmanin mukaan kertoa oikeudessa alusta loppuun asioita, joita eivät pysty mitenkään muistamaan yhtä hyvin kuin alkuperäisessä esitutkinnan kuulustelussa.
  

Muistaminen on toisaalta välttämätöntä, toisaalta myös ongelmallista

Seminaarissa käsiteltiin myös yhteisön muistia, josta puhui professori emerita Sirkka Ahonen. Hän selosti, että yhteisöllinen, elävä muisti ulottuu noin kolmen sukupolven päähän, mutta sen rinnalla toimii myös kulttuurinen muisti, joka ulottuu jopa vuosisatojen taakse. Se rakentuu muun muassa museoista, muistomerkeistä sekä erilaisista kulttuurituotteista, kuten romaaneista ja elokuvista.

Kulttuurinen muisti on Ahosen mukaan toimintaa laukaiseva voima. Eräs viimeaikainen esimerkki tästä on Black Lives Matter -liike, joka kasvoi valtaviin mittasuhteisiin amerikkalaisen George Floydin murhan jälkeen.

”Floydin kokemalle poliisiväkivallalle löydettiin vertauskohta orjakaupasta ja orjataloudesta, jotka vallitsivat erityisesti 1700-luvulla”, Ahonen totesi.

Yhteisön muisti onkin Ahosen mukaan sikäli ongelmallinen, että se toimii usein konfliktien alustana ja jatkajana. Toisaalta se on kuitenkin vaikea tuhota, ja siihen liittyy lähes poikkeuksetta myös eettinen ulottuvuutensa.

Menneisyyden toimijoita syytettäessä esitetään Ahosen mukaan usein ajatus siitä, ettei oman aikakauden arvoja saisi heijastaa menneisyyden ihmisiin ja heidän tekoihinsa. Näkemystä ei kuitenkaan voi hänen mielestään pitää aivan perusteltuna:

”1700-luvullakaan ei ollut normaalia käyttää orjatyövoimaa ja kuljettaa satojatuhansia afrikkalaisia Atlantin ylitse. Se oli ehkä vallanpitäjien käsitys, johon he voimakkaasti turvautuivat, mutta samaan aikaan oli paljon valistuskauden ajattelijoita, kirkonmiehiä ja älykköjä, jotka puhuivat siitä, että orjuus on epäinhimillistä ja loukkaa ihmisoikeuksia.”

Myös relativisointi, jossa menneisyyden vääryydet esitetään vähemmän pahoina sillä perusteella, että vääryyttä on tehty myös muualla, on Ahosen mukaan ongelmallista; se aiheuttaa kysymyksiä siitä, onko universaaleja hyvän ja pahan mittoja edes olemassa. Hän tuomitsi myös denialismin, jossa tapahtunut yksinkertaisesti kiistetään – ”se on ongelmallinen tapa hoitaa omaatuntoa”.

“Suomen sisällissodan terrorin kokeneet aikalaiset painottivat, että vääryydet on syytä muistaa, mutta viha on syytä unohtaa.”
– Ulla-Maija Peltonen

Erikoistutkija, dosentti Ulla-Maija Peltonen puhui foorumissa muistamisen välttämättömyydestä. Hän nosti esiin esimerkin Suomen sisällissodasta:

”Sodan terrorin kokeneet aikalaiset korostivat kertovansa omista kokemuksistaan ensiksikin siksi, ettei totuus unohtuisi, ja toisekseen siksi, etteivät sota, sorto ja terrori koskaan toistuisi. He painottivat, että vääryydet on syytä muistaa, mutta viha on syytä unohtaa.”

Peltosen mukaan historiallisen vastuun käsite korostaa, että jokaisella on velvollisuus säilyttää muisto sodan ja sorron seurauksista huolimatta siitä, ovatko he väkivallan harjoittajien vai uhrien jälkeläisiä. Unohtamisen politiikka puolestaan tarkoittaa tosiasioiden kiistämistä ja niiden julkisen käsittelyn välttelyä.

”Historian tulkintoja välitetään jälkipolville kertomalla ja vaikenemalla. Halu parannella mennyttä nykyhetken edun mukaiseksi kertoo muistin politiikasta: vaikka yksilöllistä muistia ei voi hallita tietoisesti, voidaan tehdä poliittinen päätös siitä, muistetaanko joitain asioita vai ei”, Peltonen kuvasi.

Muistaminen ja unohtaminen liittyvätkin hänen mukaansa kiinteästi toisiinsa, ja menneisyyden tulkinnat ovat aina kertomuksia hyvästä ja pahasta. ”Myös vaikea historia on osa kulttuuriperintöä, jota meillä ei ole varaa unohtaa”, Peltonen painotti.
  

Konfliktien muistaminen on usein valikoivaa, ja naiset jäävät siinä sivuun

Foorumissa käytiin myös paneelikeskustelu, jonka moderoi UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas. Keskustelijoina toimivat kriisikeskus Monikan johtaja Natalie Gerbert sekä Plan International Suomen maahanmuuttajatyön koordinaattori Gelawej Viyan, ja aiheena oli muistaminen ja unohtaminen kriiseissä ja konflikteissa.

Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, mitkä konfliktit ovat painuneet lähihistoriasta unohduksiin. Viyan puhui tässä yhteydessä muun muassa jesideistä:

”Kun Isis hyökkäsi 2014 Irakin Sindžariin, orjuutti jesidinaisia ja murhasi heitä, tästä seurasi maailmanlaajuinen kohu ja useita mielenosoituksia. Kun Turkki pommitti muutama viikko sitten jesidien perustamaa sairaalaa ja tappoi siviilejä, teko ei ylittänyt edes uutiskynnystä. Koen, että jesidinaiset on unohdettu”, Viyan sanoi.

Hänen näkemyksensä mukaan unohtamisessa voi olla osittain kyse myös vastuusta vapautumisesta:

”Kun konflikteja tai ihmisoikeusloukkauksia ei muisteta, ketään ei tarvitse laittaa vastuuseen.”

Keskustelua käytiin myös siitä, millainen rooli diasporayhteisöllä on kokemusten muistamisessa ja unohtamisessa. Kurditaustainen Viyan, joka tuli Suomeen perheensä kanssa kiintiöpakolaisena, pitää roolia merkittävänä:

“Diasporayhteisöllä on tärkeä rooli ja myös vastuu nostaa asioita esille. Kurdit on monella tapaa unohdettu, jätetty Isisin, vihollisten ja Turkin valtion armoille. Henkilökohtaisesti ajattelen, että kun oma kansani unohdetaan, minä muistan. Minun täytyy nostaa asiaa täällä, koska pystyn – olen vapaana, voin osallistua mielenosoituksiin ja haastaa ihmisiä pysähtymään asian äärelle”, Viyan totesi.

”Moninaisuutta arvostavan, demokraattisen nykyhetken voi rakentaa vain tunnustamalla ja hyväksymällä menneisyyden ihmisoikeusloukkaukset.”
– Gelawej Viyan

Gerbert huomautti, että sotaa ja konflikteja käsitellään ja muistetaan yhteiskunnassa lähinnä miesten näkökulmasta – naisten tarinat usein unohtuvat. Naisten marginalisointi näkyy vahvasti muun muassa rauhanneuvotteluissa:

”Jos katsotaan neuvottelupöytiä, joissa puhutaan sovinnon löytämisestä, suurin osa keskusteluista on miesten käymiä. Kestävän rauhan löytäminen ilman, että naisten kokemuksia sanoitetaan, muistetaan tai pidetään pätevinä, on kuitenkin käytännössä mahdotonta”, Gerbert painotti.

”Naisten kokemukset jäävät usein näkymättömäksi, mutta heidän tarinoidensa kuuleminen on se, mitä me voimme tässä turvallisessa maassa tehdä ja mitä me olemme heille velkaa. Ei riitä, että naiset pääsevät pois konfliktialueelta – meidän täytyy tukea heitä myös silloin, kun he ovat turvassa.”

Kun keskustelu käännettiin historian muistamisen merkitykseen, Viyan totesi, että inhimillisen kärsimyksen tunnustaminen on arvokasta itsessään, mutta menneiden tapahtumien muistaminen on merkityksellistä myös nykyhetken ihmisoikeustilanteen kannalta.

”Kun esimerkiksi Turkin valtio kiistää kurdilaisten systemaattisen vainoamisen tai armenialaisten kansanmurhan, sillä on suoria vaikutuksia siihen, millainen nationalistinen ilmapiiri maassa rakentuu”, hän huomautti.

”Moninaisuutta arvostavan, demokraattisen nykyhetken voi rakentaa vain tunnustamalla ja hyväksymällä menneisyyden ihmisoikeusloukkaukset”, Viyan summasi.
  

Viittomakielisillä ja saamelaisilla muistamiseen liittyy omia erityispiirteitä

Yleisten puheenvuorojen ohella muistamisen tematiikkaa käsiteltiin tilaisuudessa kahden sortoa kokeneen ihmisryhmän, viittomakielisten ja saamelaisten näkökulmasta. Näistä ensimmäistä edusti tutkija Maija Koivisto, joka kertoi foorumissa viittomakielisen yhteisön tarinoita, kertomuksia ja kokemuksia kokoavasta Viitotut muistot -hankkeesta.

”Koska viittomakielellä ei ole vakiintunutta kirjoitusmuotoa, on riskinä, että tarinat unohtuvat. Tutkimushankkeemme kautta olemme pyrkineet keräämään ihmisten kokemuksia viitotuista tarinoista. Tämä on tapamme arvostaa tätä yhteisöä”, Koivisto kuvasi.

Hän esitti tärkeitä huomioita muun muassa tutkimuksen eettisyydestä:

“Yksi tärkeä asia, jota pitää miettiä kaikkia vähemmistöryhmiä tutkittaessa, on se, kuka saa tutkia. Vähemmistön edustajan tulisi aina olla vuorovaikutuksessa prosessissa. Kun vaikeita aiheita käsitellään, pitää myös miettiä, tarvitseeko kokemuksistaan kertova henkilö jonkinlaista psykososiaalista apua tai tukea. Viittomakielellä näitä palveluita on hyvin vähän tarjolla.”

Seminaarin keskustelussa kuvattiin myös viittomakielisen yhteisön kohtaamia vakavia oikeudenloukkauksia. 1800-luvun lopulla rotuhygienia-ajattelu vaikutti viittomakieliseen yhteisöön voimakkaasti esimerkiksi kouluissa, jotka kielsivät viittomakielen käytön ja alkoivat rankaista oppilaita, jotka yrittivät viestiä toisilleen viittomalla. 1920-luvulla säädettiin laki, joka kielsi kahta perinnöllisesti kuuroa avioitumasta, ja kuuroja naisia alettiin jopa sterilisoida.

Saamelaisten kollektiivista muistia käsitteli foorumissa utsjokelainen kirjailija-muusikko Niillas Holmberg. Hän muistutti, kuinka monenlaisia muotoja muistelu voi ottaa: saamelaisyhteisössä myös joikaaminen voi toimia muistamisen keinona.

”Joikaamisen erityisominaisuuksiin kuuluu se, että joikaaja kanavoi kohteensa – oli se sitten ihminen, eläin tai paikka. Kun joikaaja joikaa tämän kohteen, hän pääsee sitä erityisen lähelle. Joikaaminen on tietyllä tapaa aikarajojen rikkomista”, Holmberg kuvasi.

Konkreettinen esimerkki joikujen ja muistamisen yhteydestä on Holmbergin sukujoiku, joka on käytännössä ainoa syy siihen, että hän tuntee oman isoisoäitinsä elämänvaiheita.

Joikaamista on Holmbergin mukaan demonisoitu 1600-luvulta lähtien, ja joikuperinteen häviäminen on ollut Tenojokilaaksossa aivan hiuskarvan varassa. Joikaamaan ryhdyttyään Holmberg on itse ymmärtänyt, että kulttuurin elvyttäminen on samalla muistin takaisinottamista:

”Kun puhutaan oikeuksista kulttuuriin ja sukumaihin, puhutaan myös oikeuksista kollektiiviseen muistiin.”

Seminaarin lopulla puheenvuoron piti myös foorumin nimihenkilö: professori, oikeushammaslääkäri ja ihmisoikeuksien puolustaja Helena Ranta. Hän korosti, että meidän velvollisuutemme niitä kohtaan, jotka eivät pysty puhumaan, on puhua heidän sijastaan.

”Emme saa unohtaa jälkeen jääneitä – heitä, jotka ovat menettäneet lähes kaiken. Heidän täytyy elää muistojensa kanssa. Me emme saa tuomita heitä toisenlaiseen kuolemaan: unohdukseen”, Ranta lausui.

“Tärkeämpää kuin se, mitä muistamme, on se, mitä emme saa koskaan unohtaa.”

 

”Tärkeämpää kuin se, mitä muistamme, on se, mitä emme saa koskaan unohtaa.”
– Helena Ranta