fbpx
0 kohdetta

Kestävä kehitys ei onnistu ilman naisia

Kestävä kehitys ei onnistu ilman naisia
Oikeistopopulismin aalto pyrkii kaventamaan naisten itsemääräämisoikeutta, mutta Elina Nikulainen Suomen UN Womenista uskoo, että lisääntyvä tieto vauhdittaa tasa-arvon etenemistä. #Metoo-liike on esimerkki maailmanlaajuisen joukkovoiman mahdista. Artikkeli on julkaistu alunperin Fingon sivuilla.

 

Viime vuosituhannen lopussa maailma, jossa sukupuolten tasa-arvo olisi totta, näytti siintävän läheisessä tulevaisuudessa olihan kahden edeltävän vuosikymmenen aikana edetty suurin harppauksin.

Vuonna 1979 YK:ssa saatiin aikaan kaikkinaisen naisia koskevan syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus, ja vuonna 1995 YK:n neljännessä naisten maailmankonferenssissa Pekingissä annettiin julistus naisten oikeuksista ja luotiin toimintaohjelma, jonka hyväksyi 189 valtiota.

Pekingissä naisten oikeudet tunnustettiin ihmisoikeuksiksi ja todettiin, ettei syrjintään löydy ratkaisua, jollei lainsäädännöllä ryhdytä järjestelmällisesti muuttamaan rakenteita, asenteita sekä naisten mahdollisuuksia elää yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä, jotka päättävät itse kehostaan ja elämästään.

Jo vuotta aiemmin naisten itsemääräämisoikeuteen oli otettu vahva kanta YK:n väestökokouksessa Kairossa: seksuaali- ja lisääntymisterveyden palvelut kuuluvat kaikille.

“1990-luvulla elettiin optimismissa, joka puuttuu tästä päivästä”, toteaa toiminnanjohtaja Elina Nikulainen Suomen UN Womenista, YK:n tasa-arvojärjestön kansallisesta komiteasta.

Kylmä sota oli ohi, ja puhuttiin “historian lopusta”. Ideologioiden välisen taistelun voittajaksi yritettiin jo julistaa liberaali demokratia.

 

Oikeistopopulismi pönkittää perinteisiä rooleja

Tarina kuitenkin jatkuu, ja 2000-luvulla ovat puhaltaneet toisenlaiset tuulet. Kairon ja Pekingin kaltaisia globaaleja julkilausumia ei ole syntynyt.

“Ei ole ollut strategisesti järkevää avata keskusteluja uudestaan. Taustalla on pelko, että mennään taaksepäin”, Nikulainen arvioi. 

Monissa länsimaissa vaikkapa aborttioikeuden ajateltiin jo olevan voitettu taistelu, mutta viime vuosien vääntö aborttilainsäädännöstä on osoittanut muuta. Myös Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta on ollut vastatuulessa, ja edelleen harva Euroopan maa on kirjannut lakiin esimerkiksi sen, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.

Trendin taustalla vaikuttaa vahvasti oikeistopopulismin aalto, jonka hengessä naisia ja miehiä ohjataan perinteisille paikoille perheessä ja yhteiskunnassa.

“Esimerkiksi Men’s right -miesliikkeelle isyyden korostaminen on tapa palauttaa perhe miehen hallintaan. Pehmeän arvon, kuten isyyden, nostaminen esille ei aina tarkoita tasa-arvon edistämistä”, Nikulainen muistuttaa.

Ajattelu heijastuu myös kehityspolitikkaan. Erityisen selkeästi tänä näkyy Yhdysvalloissa, jossa on 2000-luvulla leikattu rajusti seksuaaliterveyttä edistävien ja aborttia tukevien hankkeiden rahoitusta. Suomen kohdalla sanat ovat vielä hienoja, mutta teot puhuvat hieman eri kieltä.

“Suomessa yhä suurempi osa kehitysyhteistyöhankkeista keskittyy tasa-arvoon, mutta silti budjetti tasa-arvotyöhön on vähentynyt. Esimerkiksi Kehityspoliittisen toimikunnan viimeisin vuosiarvioraportti Myytistä maan pinnalle ja mallimaaksi – Suomi kehitysmaiden naisten ja tyttöjen tasa-arvon vahvistajana antaa paikoin aika karun kuvan todellisuudesta.”

“Onko tasa-arvo enemmän brändiprioriteetti kuin todellinen prioriteetti?” Nikulainen pohtii.

 

Tasa-arvo liittyy kaikkiin kestävään kehityksen tavoitteisiin

Nihkeästä asenneilmapiiristä huolimatta visio tasa-arvoisesta maailmasta elää Agenda 2030 -toimintaohjelmassa, jonka kestävän kehityksen kestävän tavoitteisiin kaikki YK:n jäsenvaltiot sitoutuivat vuonna 2015.

Agenda 2030:n voikin nähdä jatkumona Pekingin toimintaohjelmalle, sillä sen lisäksi, että tasa-arvolle on oma, kunniahimoinen tavoitteensa – saavuttaa vuoteen 2030 mennessä sukupuolten tasa-arvo – on se kiinteä osa kaikkia myös kaikissa muissa 16 tavoitteessa.

Tasa-arvoinen yhteiskunta on edellytys paitsi köyhyyden vähentämiselle, myös yhtä lailla turvallisten kaupunkien rakentamiselle ja luonnonvarojen kestävälle käytölle.

Eli kun yritetään hillitä vaikkapa eriarvoisuuden kasvua, on kiinnitettävä huomiota aina myös miesten ja naisten välisiin eroihin, ei vain maihin tai alueisiin kokonaisuutena. Esimerkiksi Maailmanpankin raportissa Unrealized Potential: The High Cost of Gender Inequality in Earnings todetaan, että maailmanlaajuisesti ansiotulot jakaantuvat prosenttiosuuksin 6238 miesten hyväksi, ja köyhissä maissa naisten osuus jää alle kolmannekseen. Usein tuloerot voivat olla huomattavia yhden kotitaloudenkin sisällä.

Raportissa muistutetaan, että naisten heikompi tulotaso on monen tekijän summa. Naiset ovat edelleen heikommin koulutettuja. Tämän lisäksi sosiaaliset normit ja rakenteellinen syrjintä vaikuttavat siihen, että naisia on työelämässä ja palkkatöissä selvästi miehiä vähemmän. Ja jos he ovat töissä, työskentely tapahtuu usein epävirallisella sektorilla ja osa-aikaisena.

Naisten uraan vaikuttaa myös miehiä useammin työpaikalla tapahtuva seksuaalinen häirintä. Ja niin kauan kuin tuloja on vähemmän, naisten ääni myös kuuluu vähemmän niin kotona, töissä kuin koko yhteiskunnassa.

 

Miehet ja naiset ovat liittolaisia

Hyvä esimerkki naisten aseman ja kestävän kehityksen suorasta yhteydestä on YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 2000 hyväksymä Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselma, lyhyesti 1325, jossa tuodaan esiin konfliktien ja sotien sukupuolivaikutukset.

“Tärkeää on se, että naisia ei nähdä vain konfliktien uhreina, vaan myös ratkaisuna. On tutkittu, että kun naiset osallistuvat rauhanneuvotteluihin, rauhansopimukset todennäköisesti kestävät pidempään. Ei tietysti pitäisi olla kovin yllättävää, että jos koko väestö on edustettuna neuvotteluissa, rauhan ehdot saattavat palvella kaikkia paremmin”, Nikulainen toteaa.

Muutenkin ajatus yhdessä tekemisen tärkeydestä on vahvistunut tällä vuosituhannella. Hyvä esimerkki uudenlaisesta liittolaisajattelusta on UN Womenin HeForShe-kampanja, jonka avulla miehet ja pojat voivat osoittaa tukensa tasa-arvon edistämiseksi. Vuoden 2018 joulukuuhun mennessä sitoumuksia on tehty ympäri maailman jo 1,7 miljoonaa.

Tällä hetkellä ainakin länsimaissa kysytään myös usein, onko oikein keskittyä enää vain miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon, kun samaan aikaan keskustellaan paljon sukupuolten moninaisuudesta ja eri ryhmien oikeuksista.

“On hyvä puhua yleisesti sukupuolten välisestä tasa-arvosta, sillä silloin huomioidaan muutkin sukupuolet. Silti on edelleen tärkeää puhua ajoittain myös juuri naisista ja miehistä, sillä heihin suuri enemmistö identifioituu. Lisäksi yleinen käsitys sukupuolesta kuitenkin perustuu binäärille oletukselle, ja sen kautta myös muunsukupuoliset kokevat syrjintää: syrjintää ja vihaa aiheuttavat usein nimenomaan naiselliseksi luetut piirteet”, Nikulainen toteaa.

 

Lait ja sanat muuttavat asenteita

Nikulainen pitää erittäin merkittävänä edistysaskeleena tasa-arvonäkökulman valtavirtaistumista. Valtavirtaistuminen tarkoittaa sitä, että sukupuolivaikutukset otetaan huomioon kaikessa päätöksenteossa – ja saman aikaan pidetään mielessä, että jo se, miten asiat sanoitetaan, muokkaa todellisuutta.

UN Womenin mukaan vuonna 2017 jo 97 prosenttia koko YK-järjestelmästä raportoi tasa-arvon toteutumisesta.

“Vielä kymmenen vuotta kehitysyhteistyöprojekteissa saatettiin kyllästyneinä kysellä, miksi pitää sanoa aina tytöt ja pojat, miksei voi puhua vain lapsista”, Nikulainen sanoo.  

“Se, että on alettu kirjoittaa auki tytöt ja pojat, on vaikuttanut aivan vallankumouksellisesti siihen, ketkä lapset pääsevät hyötymään kehitysyhteistyöstä. Aiemmin ’lasten’ ajateltiin aina tarkoittavan poikia.”

Valtavirtaistumisen ohella selkeinä virstanpylväinä tasa-arvon tiellä näkyvät tietysti lainsäädännön saavutukset. Pelkästään vuonna 2017 hyväksyttiin 27 kehitysmaassa naisten ja tyttöjen oikeuksia vahvistavia lakeja, ja vuosina 2014–2017 vahvistettiin 52 maassa lainsäädäntöä, jolla puututaan naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan, selviää ulkoministeriön marraskuussa julkistamasta Kehityspolitiikan tulosraportista.

Monissa maissa, kuten Jordaniassa, Libanonissa ja Tunisiassa, on esimerkiksi kumottu lakeja, jotka suojaavat raiskaajia.

“Lakien avulla muutetaan asenteita ja rangaistuskäytäntöjä, ja taataan naisille palveluja”, Elina Nikulainen toteaa.

Hän on työskennellyt useita vuosia Kiinassa ja haluaa nostaa erityisesti siellä saavutetun edistyksen.

“Kiinan perhesuunnittelupolitiikkaa voi pitää yhtenä maailmanhistorian suurimmista ihmisoikeusloukkauksista. Ei ole ollut kyse vain lasten lukumäärän rajoittamisesta väkivalloin, vaan naisiin kohdistuvista pakkoaborteista, -sterilisaatioista ja ’terveystarkastuksista’. Nyt on joustettu paitsi lasten määrässä myös muissa naisten oikeuksiin vaikuttavissa toimissa. Kehitys 1990-luvulta on ollut huikea.”

 

Väkivalta on yhteinen ongelma

Nikulainen muistuttaa, että naisiin kohdistuva väkivalta hidastaa merkittävästi tasa-arvon etenemistä. Kyse on valtavasta globaalista ongelmasta, jossa tiivistyy naisten alisteinen asema yhteiskunnassa.

Nikulainen on työskennellyt aiheen parissa sekä Suomessa että maailmalla, hiljattain muun muassa Papua-Uudessa-Guineassa, jossa jopa 60 prosenttia naisista on raiskattu.

“Jos ei ole turvallista kävellä yksin kaduilla, miten voi tehdä töitä tai osallistua politiikkaan tai pitää huolta yhtään mistään muusta?”

On turha päivitellä ongelmaa “siellä jossain”, sillä Suomi on tässä asiassa ikävästi linjassa maailman keskiarvon kanssa: joka kolmas nainen on meilläkin kokenut väkivaltaa.

“On hienoa, että esimerkiksi diplomaatit ovat viime vuosina nostaneet puheissaan esille, että vaikka tasa-arvo on Suomessa melko hyvällä mallilla tietyissä asioissa, ongelmiakin on, ja naisten kokema väkivalta on iso haaste meillekin”, Nikulainen sanoo.

“Yhteisten ongelmien ratkaisu on kehitysyhteistyössä paljon hedelmällisempi lähtökohta kuin ylemmyys siitä, että meillä olisi kaikki valmista.”

 

Patoutunut raivo purkautuu – globaali liike antaa turvaa

UN Women on taistellut jo vuosia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan Oranssit päivät -kampanjan avulla. Vuonna 2018 teemana on ollut #HearMeToo, jonka innoittajana on tietysti ollut #Metoo-liike.   

”Elämme kiinnostavaa kohtaa historiassa, sillä olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen. Vaikka kaikkialla naisten ei ole ollut yhtä turvallista kuin länsimaissa lähteä mukaan #Metoo-kampanjointiin, on globaali liike antanut voimaa tuoda esiin vuosikymmeniä kyteneen raivon, kivun ja pelonkin”, Nikulainen sanoo.  

Internet tarjoaa paitsi joukkovoimaa, myös tietoa.

“Syrjäisilläkin seuduilla, joissa ei välttämättä ole tietokoneita, on ihmisillä usein älypuhelin ja pääsy Facebookiin. Se, että saa tietoa, on ensimmäinen askel hakea apua esimerkiksi väkivaltaan.”

Samaan aikaan kun nettiin kohdistuu suuria toiveita, liittyy sen käyttöön suuria riskejä. Kun ihmisten medialukutaito on vähäinen, mahdollistaa esimerkiksi juuri Facebook oivan väylän myös väärän tiedon levittämiseen, pahimmillaan jopa ihmiskaupan kaltaisiin rikoksiin.

“Nettiympäristöjä pitäisi kehittää niin, että syrjivät rakenteet eivät siirry sinne. Jos verkosta ei saada naisille ja vähemmistöille turvallista paikkaa, on vaarana, että globaali eriarvoisuus kasvaa entisestään.”

 

Alkuperäinen teksti: Sanna Jäppinen / Fingo (19.12.2018)
Kuva: UN Women / Joe Saade