Jaksamme taas uskoa elämään
Lasten nauru ja naisten iloinen puheensorina täyttävät tilan, kun pakolaisnaiset osallistuvat käsityöpajaan Vinojugin kauttakulkukeskuksessa.
Useimmat naisista ovat jääneet jumiin kauttakulkukeskukseen, josta heidän piti jatkaa matkaansa Eurooppaan. Rajat kuitenkin suljettiin maaliskuussa, eikä keskukseen jääneillä naisilla ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa, että ihme tapahtuisi ja he pääsisivät pois ja aloittamaan uuden elämän Euroopassa.
”Olemme tyytyväisiä kaikkeen leirillä, kaikki ovat avuliaita ja ystävällisiä, mutta me vain halusimme mennä eteenpäin. Emme voi edes poistua leiriltä. Olemme jumissa täällä. Olen paljon hermostuneempi täällä kuin kotona”, huokaa 27-vuotias Nasifah.
Hän pakeni perheineen Isisin taistelijoita. Nasifahin nuorin lapsi Sami syntyi pakomatkalla Kurdistanissa. Nasifah on stressaantunut, koska lapsi tarvitsisi leikkauksen, jota Vinojugissa ei voida järjestää.
”Olen huolissani hänen tulevaisuudestaan, ellei hän saa kunnon hoitoa nyt.”
Vinojugin ja Tabanovcen kauttakulkukeskuksissa pakolaisia avustava psykologi Ilinka, 25, tuntee hyvin Nasifahin kaltaisten naisten tilanteen. Monet heistä kantavat pakomatkan traumoja ja ovat kokeneet väkivaltaa. Nyt he ovat turvassa välittömältä vaaralta, mutta asuminen kauttakulkukeskuksen alkeellisissa konteissa vailla tietoa tulevaisuudesta on hyvin stressaavaa.
”Ihmiset täällä tarvitsevat jotakin tekemistä tunteakseen olonsa hyödylliseksi tai kotoisaksi. Meillä on erilaisia työpajoja kaikille leirin naisille ja kannustamme heitä keksimään omia ideoita. Meillä on kielikursseja ja pilatesta. Kerran viikossa pidämme kauneuspäivän, jolloin teemme kosmetiikkaa, laitamme kynsiä ja sen sellaista”, Ilinka kertoo.
Työpajoja käytetään myös naisten ongelmista puhumiseksi. Kun naiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, he voivat avautua helpommin.
”Luulen, että sen näkeminen auttaa, ettei kukaan ole yksin tässä tilanteessa. He ovat kaikki yhdessä ja ovat kestäneet samanlaisia kokemuksia, kulkeneet samoja teitä. He ovat kaikki jumissa täällä, mutta yhdessä, ja sillä tavoin he eivät tunne oloaan toivottomaksi”, Ilinka sanoo.
”Emme voi kertoa heille, mitä tulee tapahtumaan, mutta kun he huomaavat, etteivät ole yksin, elämä ei ole yhtä pelottavaa kuin alussa.”
Ilinkan kaltaisten auttajien työ ei olisi mahdollista ilman UN Womenin lahjoittajien tukea. Suomalaisten lahjoittajien tuella rajojen väliin vangiksi jääneet naiset ja heidän lapsensa saavat apua ja hieman iloa yksitoikkoiseen elämään.
Kolmen lapsensa kanssa pakomatkalla oleva kurdinainen Dilan, 37, iloitsee keskuksessa tapahtuneesta muutoksesta.
”Kun UN Womenin tukemat aktiviteetit alkoivat, aloimme tuntea olomme rentoutuneemmaksi ja normaalimmaksi. Jaksamme taas uskoa elämään. Se tuntuu hyvältä, kuin olisimme yhä ihmisiä”, hän sanoo.
Dilanille tärkeintä on mahdollisuus istua yhdessä, keskustella ja olla omassa tilassa.
”Yksi todella tärkeä työpaja, jota todella arvostan, on se kun meille kerrottiin naisten oikeuksista ja suojelusta ja potentiaalisista vaaroista, joille altistumme. Näitä ovat muun muassa ihmissalakuljettajat. Saimme neuvoja, kuinka toimia”, hän muistelee.
Samoin kuin muut naiset, Dilan haluaisi vain jatkaa matkaansa ja rakentaa lapsilleen paremman tulevaisuuden.
”Meidät pakotettiin jättämään kotimme, jättämään kaikki taaksemme. Ainakin lapsillamme pitäisi olla kunnon elämä, se on ainoa mitä haluan sanoa. Pyydän vain, että tämä loppuu ja me kaikki pääsemme ulos tästä tilanteesta – että tämä kärsimys loppuu.”
(Kuvat: UN Women/Ventura Formicone)