Afganistanin naiset olivat kaikkialla — nyt heidät on eristetty lähes kokonaan yhteiskunnan ja julkisten tilojen ulkopuolelle
UN Women teki yhteistyötä Mona Chalabin kanssa kuvittaakseen naisten ja tyttöjen oikeuksiin ja liikkumiseen liittyvien rajoitusten laajuutta ja vakavuutta Afganistanissa. Kansainvälisissä sopimuksissa tätä kutsutaan “liikkumisvapauden” käsitteeksi. Yhdessä nämä kuvitukset osoittavat, miten tasa-arvon edistyminen voi kadota ja kääntyä takaisin kuukausien aikana, kun maailma katselee.
On olemassa yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka ravistelevat maailmaa. Afganistanin naisten oikeuksien liike on yksi niistä. Afganistanin naisten taistelu vapauden ja tasa-arvon puolesta ulottuu sukupolvien yli. Heidän kiivain taistelunsa on käyty näkyvyydestä ja läsnäolosta julkisessa elämässä – heidän nimiensä tunnetuksi tulemisesta, äänensä kuuluville saattamisesta sekä läsnäolonsa tunnustamisesta ja arvostamisesta.
Mona Chalabi kuvittaa afganistanilaisten naisten liikkumisvapautta ennen ja jälkeen Talibanin vallankaappauksen elokuussa 2021. Chalabi on journalisti, kirjailija ja kuvittaja.
Tilastoja afgaaninaisten tilanteesta ennen ja jälkeen elokuun 2021:*
Vuonna 1920 avattiin ensimmäinen tyttökoulu Afganistanissa. Vuonna 1991 korkeakouluun ilmoittautui 7 000 naista, kouluissa oli 230 000 tyttöä, 190 naista oli professoreita ja 22 000 naista toimi opettajina ympäri maata.
Talibanin ensimmäisen hallintokauden päättyessä vuonna 2001 Afganistanissa oli alle miljoona lasta koulussa, eikä yksikään heistä ollut tyttö.
Vuonna 2004 sukupuolten tasa-arvo kirjattiin uuteen perustuslakiin, ja 27 prosenttia paikoista parlamentissa varattiin naisille. Vuoteen 2021 mennessä afganistanilaisnaiset olivat saavuttaneet 69 paikkaa parlamentissa, naiset neuvottelivat rauhasta ympäri maata, ja lait mahdollistivat naisten nimien lisäämisen lastensa syntymätodistuksiin ja henkilökortteihin. Afganistanissa toimi Naisten asioita käsittelevä ministeriö, itsenäinen ihmisoikeuskomissio ja naisiin kohdistuva väkivalta oli määritelty laissa rikokseksi. Mutta ennen kaikkea, naiset olivat näkyvillä – laeissa, politiikassa ja journalismissa, sekä kaduilla, puistoissa ja kouluissa.
Viimeisen kahden vuoden aikana Taliban on antanut 80 asetusta, joista 54 kohdistuu suoraan naisiin ja tyttöihin. Taantuma alkoi heti Talibanin otettua vallan elokuussa 2021, kun he käskivät naisten pysyä kotona, koska Talibanin sotilaat eivät “olleet tottuneet näkemään naisia ulkona eivätkä olleet koulutettuja kunnioittamaan naisia”. Vuoden kuluttua Talibanin valtaannoususta oli selvää, että sukupuolten erottelu ja naisten liikkumisen rajoittaminen olivat Talibanin yhteiskunnallisen vision perusta. Niin sanottu “Taliban 2.0” ei koskaan toteutunut. Naisten oikeuksien osalta Afganistan palasi menneeseen.
Nyt Talibanin hallintokausi on kestänyt kaksi vuotta. Naisilta on kielletty pääsy puistoihin, kuntosalille ja julkisiin kylpylöihin. Heitä on estetty jatkamasta koulutusta kuudennen luokan jälkeen. Heidän kykynsä työskennellä terveydenhuollon ja koulutuksen ulkopuolella on lähes kielletty. Talibanin asetusten ja käyttäytymisen kumulatiivinen vaikutus on suurelta osin johtanut naisten eristämiseen kotinsa seinien sisälle.
Kysymys kuuluu, mitä vielä voidaan viedä? Onko afganistanin naisille jäljellä enää mitään tiloja ja roolia 15. elokuuta 2024, 15. elokuuta 2050? Miltä tämä visuaalisesti näyttää?
Monille naisille ympäri maailmaa oman etuoven avaaminen on arkipäiväinen osa elämää. Monille afganistanilaisnaisille se on poikkeuksellista. Se on uhmakasta toimintaa. Kaikista näistä haasteista huolimatta naiset ovat löytäneet tapoja luoda toivoa. Afganistanin naiset perustavat yhä uusia kansalaisyhteiskunnan ryhmiä vastatakseen yhteisön tarpeisiin, pyörittävät yrityksiä ja tarjoavat terveys-, koulutus- ja suojelupalveluita. Afganistanin naiset eivät luovu oikeudestaan elää täyttä elämää, tasa-arvoisina. He eivät hyväksy maailmaa, jossa he eivät ole yhtä arvokkaita kuin miehet.
Eikä meidänkään pitäisi hyväksyä.
Afganistan ei ole maailman ainoa maa, jossa naisten oikeudet kärsivät takaiskusta. Mutta se, mitä Afganistanissa tapahtuu, on herätys meille kaikille. Se osoittaa, kuinka vuosikymmenten tasa-arvon ja naisten oikeuksien edistys voidaan pyyhkiä pois kuukausissa. Se on selkeä vetoomus kaikille, että taistelu naisten oikeuksista Afganistanissa on maailmanlaajuinen taistelu ja taistelu naisten oikeuksien puolesta kaikkialla.
Se, mitä teemme – tai emme tee – naisten ja tyttöjen hyväksi Afganistanissa, on viimeinen testi siitä, keitä olemme maailmanlaajuisena yhteisönä ja kenen puolella seisomme.
Mona Chalabi on palkittu kirjailija ja kuvittaja. Käyttäen sanoja, väriä ja ääntä Mona tekee datasta inhimillistä, auttaen meitä ymmärtämään maailmaamme ja tapaa, jolla elämme siinä. Chalabi on voittanut työstään Pulitzer-palkinnon. Hänen kirjoituksiaan ja kuvituksiaan on esitelty The New York Timesissa, The New Yorkerissa ja The Guardianissa, missä hän toimii tällä hetkellä datatoimittajana. Chalabin videoita, äänitallenteitaan ja tuotantotyötään on esitetty Netflixissä, NPR:ssä, BBC:ssä ja National Geographicissa. https://monachalabi.com/
UN Women on paikan päällä Afganistanissa tukemassa afganistanilaisia naisia ja tyttöjä joka päivä. Afganistanissa toteuttamamme strategia keskittyy naisten tukemiseen – laajennamme tukea naisjärjestöille sekä elintärkeitä palveluita tarjoaville naispuolisille humanitaarisille työntekijöille, ja investoimme naisten johtamiin yrityksiin. Tämä työ ei olisi ollut mahdollista ilman ratkaisevaa tukea naispuolisilta afganistanilaisilta henkilökuntamme jäseniltä.
*Afganistanin naisten oikeuksien liike ei kulje selkeästi määriteltyä aikajanaa, vaan ulottuu sukupolvien yli nykyisen Afganistanin syntyhetkestä lähtien. Tässä artikkelissa mainitut vuodet ovat joitakin valittuja merkkipaaluja maan historiassa.
Artikkelikuva: UN Women/Sayed Habib Bidell